Referee 1:

Käsikirjoitus ei sovi Sosiologia-lehden profiiliin, sillä se ei ole sosiologinen teksti. Ehdottaisin, että kirjoittajat tarjoavat käsikirjoitusta esimerkiksi Psykologia-lehteen.  
 
Käsikirjoitus on turhan moniaineksinen. Käsikirjoituksen analyysi ei nouse tulkinnan tasolle, vaan analyysit jäävät pinnalliseksi kuvailuksi. Käsikirjoituksen metodologiset valinnat eivät ole vakuuttavia. Käsikirjoituksen kielellinen ilmaisu on kömpelöä. Välillä ilmaisuista jää vaivaannuttavan ”keskenkasvuinen” sävy. On hyvä muistaa, että huumori tai humoristisuus (jos sitä tavoitellaan tutkimuskielessä) eivät avaudu samanlaisena kaikille, vaan niihin kytkeytyy erilaisia merkityksiä riippuen esimerkiksi iästä, sosiaalisesta asemasta ja sukupuolesta. 

Tässä tarkempia huomioita käsikirjoituksesta:
  
 
1.       Vitutus tutkimuskohteena otetaan annettuna, eikä sen kulttuurista ja yhteiskunnallista merkitystä ja kontekstuaalista rakentumista pohdita. Tätä pohdintaa olisi kaivannut aivan artikkelin alusta lähtien.  
 
Erityisesti kokeen 2 sisältämät väitteet (esim. ”Vitutus on ikuista” ja ”Tuntuu, että otsassani olisi valtava kyrpä”) ovat kulttuurisesti tunnistettavia puhetekoina. Näillä lauseilla ei ehkä niinkään kuvailla vain jotain yhtä ja yhdenmukaista tunnetta, vaan ne ovat itsessään puhetekoja (vrt. J. L. Austinin teos 2016. Näin tehdään sanoilla.) tai esimerkiksi Butlerin hengessä (Teos Hankala sukupuoli 2006) sukupuolen performoimista.  
 
 
2.       Käsikirjoituksessa ei pohdita metodologisia valintoja siitä näkökulmasta, miten erilaisten kokeiden avulla voidaan päästä käsiksi itse vitutuksen tunteeseen. Se, että tutkimukseen osallistuvia pyydetään ensin eläytymään tilanteeseen, joka vituttaa heitä poikkeuksellisen rankasti, ja sitten heitä pyydetään arvioimaan seitsenportaisella asteikolla vitutuksen kehollisuutta (koe 2) tai heille esitetään tutkijan valitsemia, kulttuurisesti fraasinomaisia väitteitä (koe 3), ei mitenkään välttämättä kerro tutkimustuloksena itse tunteesta. Käsikirjoitus olisi voinut hyötyä Hutchinsin (1995) teoksen Cognition in the Wild ajatuksesta, miten yksilöiden kognitiivisia prosesseja on tutkittava niiden ”luonnonmukaisissa” ilmenemistilanteissa ja pohtia, minkälaisia metodologisia valintoja Cognition in the Wild olisi voinut tarjota. Tällaista lähestymistapaa lähenee esimerkin Katzin tutkimus autolla ajajien rattiraivosta, jossa tutkimukseen osallistujat kuvailevat ”being pissed off”-kokemuksiaan konkreettisissa tilanteissa. En ole ehdottamassa, että kirjoittajat tekevät aiheesta uuden tutkimuksen, vaan että he perustelevat, millä perustein mittareiden avulla saadaan tietoa, joka kertoo itse vitutuksen tunteesta.    

 
3.       Vitutusta ei kirjoittajien mukaan ole tutkittu aiemmin (- olen eri mieltä), mutta esimerkiksi vittu-sanan merkitystä puhekielessä ja kirjoitetussa kielessä olisi voinut pohtia viitaten Minna Hjortin lukuisiin tutkimuksiin. Hjortin tutkimukset osoittavat, miten ”vittu” sanana alleviivaa, tehostaa ja intensivoi sanottua puheen sisältöä. Samassa hengessä ”vittu, kun vituttaa” ei välttämättä ilmaise vain tunnetta (tai ollenkaan tunnetta), vaan alleviivaa jonkin kerrotun sisällön merkitystä juuri kyseisessä kontekstissa (esimerkiksi nuorten miesten työpäivän jälkeisessä baarikeskustelussa). Suosittelisin seuraavia lähteitä: 

 Hjort, M. (2007). Kirosana vai voimasana ja muita karkeita terminologisia pohdintoja. Vaasan yliopiston käännösteorian, ammattikielten ja monikielisyyden tutkijaryhmän julkaisuja, (34), 63-75. 
Hjort, M. (2015). Vittu and fuck–tales from a literary coexistence. Miscommunication and Verbal Violence/Du malentendu à la violence verbale/Misskommunikation und verbale Gewalt, 319-330. 
Hjort, M. (2007). " Nyt mun täytyy kyllä vaihtaa rekisteriä, eli siis vittu": Voimasanankäytöstä Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanissa. Sananjalka, 49(1), 45-61.  


Edelliset lähteet voivat toimia kirjoittajille myös esimerkkeinä siitä, että vitusta kirosanana (ja siten myös vitutuksesta) on mahdollista kirjoittaa kypsää ja tyylikästä tutkimustekstiä. Se, että kirjoittajat ilmaisevat, että vitutusta ei ole tutkittu aiemmin, kertonee enemmän siitä, että he eivät ole ymmärtäneet vitutusta kulttuurisena ilmiönä. Väitän, että osa lähteistä, jotka olen arviooni liittänyt, analysoivat myös vitutusta kulttuurisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Siten keventäisin väitettä muotoon: Vitutusta on tutkittu vähän.  

 
4.       Vaikka käsikirjoituksessa todetaan, että vitutukselle ei ole luontevaa englanninkielistä käännöstä, olisi käsikirjoitus hyötynyt siitä, että kirjoittajat olisivat tutustuneet sosiologisemmin inspiroituneihin artikkeleihin, joissa analysoidaan ilmaisun ”pissed off” merkityksiä erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, erilaisille ryhmille. Väitän, että näissä artikkeleissa tutkitaan ilmiötä, jonka voisi suomeksi kääntää vitutuksen tutkimisena:  

Katz, J. (2014). Pissed off in LA. The Urban Ethnography Reader. 
Törrönen, J., & Maunu, A. (2011). Friendship and social emotions in young adult Finns’ drinking diaries. Sociological Research Online, 16(1), 109-118. 
McConville, A., Wetherell, M., McCreanor, T., Borell, B., & Moewaka Barnes, H. (2020). ‘Pissed off and confused’/‘grateful and (re) moved’: Affect, privilege and national commemoration in Aotearoa New Zealand. Political Psychology, 41(1), 129-144. 
Grønli Rosten, M., & Smette, I. (2021). Pragmatic, pious and pissed off: Young Muslim girls managing conflicting sexual norms and social control. Journal of Youth Studies, 1-16. 

 
Törrönen ja Maunu toteavat ”vitutuksesta” puhumisen rakentavan nuorten suomalaisten miesten juomakulttuurissa lähtökohdan yhteiselle luottamukselle ja tietynlaiselle kunniantunnolle. Tässä yhteydessä vitutuksen ilmaisu toimii puhetekona ja performanssina, jolla luodaan yhteinen maskuliininen kehys juopottelulle:  

 
“In this excerpt a gang of young, Finnish men set out to spend their Friday evening by motivating their drinking with negative feelings. In some other context and other culture a motivation of drinking by the feeling of being 'pissed off' could be a negative, hindering matter, but for the diary writer this frame of mind strengthens the mutual trust between male friends and flavours their drinking with a sense of shared honour.” 

 
Edelliset havainnot tulevat lähelle Matti Kortteisen havaintoja siitä, miten tehdaskulttuurissa pomojen kusetus on miehisen kunnian ylläpitämistä ja yksi vastarinnan muoto. (Kortteinen, M. (1992). Kunnian kenttä. Suomalainen palkkatyö kulttuurisena muotona. Hämeenlinna: Hanki ja jää). 

 
5.       Edellisiin huomioihin viitaten käsikirjoituksessa olisi ollut tärkeää pohtia vitutuksen sukupuolittuneisuutta, joka jo intuitiivisesti vaikuttaa itsestään selvältä. Artikkelissa on myös yllättävän vähän viittauksia siihen, että vitutuksen ilmaisu voi puhetekona siirtää keskustelun huumorin kehykseen. Tällöin vitutuksen ilmaisu itsessään etäännyttää alkuperäisestä tilanteesta, jossa on vituttanut. Kun vitutuksesta puhutaan ja sitä pyritään kuvailemaan sanallisesti (esimerkiksi tämän tutkimuksen aineistoissa), ollaan siis jo etäällä itse vitutuksesta. Tällöin myös tutkimuksen metodologiset valinnat ovat ongelmallisia, kuten totesin kohdassa 3. 


Vaikeiden tilanteiden kuvailu huumorin avulla on klassinen keino, jonka avulla voidaan kokea helpotusta, saada etäisyyttä ja suorastaan vapautua vaikeista tunteista (Mulkay 1988. On Humor: Its Nature and Its Place in Modern Society. Cambridge: Polity Press.).  

Huumori on myös vahvasti sukupuolittunutta. Coatesin (2007) tutkimuksen mukaan sosiaalisissa tilanteissa miehille on tyypillisempää sanoilla leikkimiseen (talk as play) perustuva huumori. Vitutuksesta kertominen ja puhuminen voi olla osa tällaista sukupuolittunutta huumoria. (Coates, J. 2007. Talk in a play frame: More on laughter and intimacy. Journal of Pragmatics 39:1, 29–49.).  

 
6.       Vitutuksen sosiaalisuus ei tarkoita vain sitä, että tutkimukseen osallistuvat tunnistavat toisten ihmisten aiheuttavan vitutusta. Vitutuksen sosiaalisuus tarkoittaa sosiologiassa esimerkiksi sitä, että vitutuksesta kertomista ei nähdä irrallisena tai erillisenä ilmiönä vitutuksen tunteesta. Meillä ei ole suoraa pääsyä (käsikirjoituksen mittareiden avulla) itse vitutuksen tunteeseen ja vaikka olisikin, vitutus tunteena ei ole erillinen siitä kertomisen konventioista ja merkityksistä. Kun vitutuksesta puhutaan, samalla tuotetaan ilmiötä, jota kutsumme vitutuksena. Vitutus ei siis ole jossain valmiina. Se on sosiaalisesti tuotettua. Se ei ole edes tunteena ”puhdas” kulttuurisista ja yhteiskunnallisista merkityksistään.  

 
7.       Käsikirjoitus sisältää liian rohkeita väitteitä ja löysää ajattelua, josta vain kaksi esimerkkiä: 

”On mahdollista, että enemmän vittuuntuneet ihmiset eivät esimerkiksi löydä itselleen kumppania tai hanki lapsia.” (s.15)  

”Vitutuksen viriämisherkkyys ja tästä seuraava yleisyys sekä vitutukseen liittyvät voimakkaat kokemukset sydän- ja verenkiertoelimistön toiminnan kiihtymisestä tekevät vitutuksesta myös kliinisesti merkittävän tunteen, koska vitutus voi lisätä kardiovaskulaarista kuormaa ja siten riskiä sydänsairauksille. Vitutuksen ymmärtämisellä on siis suuri merkitys sekä kansallisen mielenlaatumme ymmärtämisen, että kansanterveyden näkökulmasta.” (s.18) 

*********

Referee 2:

Käsikirjoitus käsittelee puhekielellisesti ”vitutuksena” tunnettua ärtymyksen tunnetta. Tavoite on kuvata tunteen ”paikantumista” kehossa, sen tilannesidonnaista esiintymistä sekä tilan kestoa eri vastaajaryhmiä vertaillen. Vaikka tunteiden tutkimus voi olla psykologisesti ja myöskin sosiaalitieteellisesti relevanttia, käsikirjoitus ja sen sisällyttämä tutkimus ei kuitenkaan vakuuta seuraavista syistä: 
 
Tutkimuksen sosiologinen relevanssi. Kirjoittajien kuvaus tutkimustavoitteesta näyttää olevan, että ”on kiinnostavaa kysyä onko vitutus kokemuksen tasolla muista kielteisistä tunteista erillinen tunne ja minne vitutuksen kokemus sijoittuu tunteiden semanttisissa verkostoissa”. Tämä saattaa olla psykologisen tai kielitutkimuksen piirissä relevantti tutkimusta ohjaava motivaatio, mutta sen sosiologinen tai yhteiskunnallinen merkitys ei vakuuta. Vaikka johdannossa viitataan myös negatiivisen tunteiden yhteyteen eri sairauksiin, en näe, että tämän korrelaation toteamisesta syntyisi mitään suoraa kansanterveydellistä tai yhteiskunnallista relevanssia. Tutkimuksessa ei myöskään yritetä yhdistää tutkimusta sosiologiseen tutkimuskenttään, eikä aiempaa tutkimusta tunteista varsinkin sosiaalitieteellisestä kontekstista oteta huomioon lainkaan. Tekstistä ei avaudu, miten käsikirjoitus liittyy sosiologiaan. 

 
Aineisto ja menetelmät. Kirjoittajat käyttävät avointa nettikyselyä, ilman mitään otantamenetelmiä, mutta käyttävät silti runsaasti tilastollisia testejä ja tekevät päätelmiä viitaten testisuurten p-arvoihin (he jopa käyttävät monivertailun korjauksia testien p-arvoihin). Kun aineisto ei selvästi kuitenkaan ole satunnaisotosta, eikä perusjoukkuetta määritellä tutkimuksessa lainkaan, on selvä, että käytettyjen testien oletukset eivät toteudu. Kirjoittajien p-arvojen käyttö on siten virheellinen eikä yleistyksiä voida tämän aineiston perusteella tehdä. Aineiston tieteellinen arvo kvantitatiivisen tutkimuksen näkökulmasta on kyseenalainen. Viittaukset ”Stetson-Harrison”-menetelmään herättävät tosin hienoisen kysymyksen, ottavatko kirjoittajat oman tutkimuksensa välttämättä täysin vakavasti.  
 
Kysymysten validiteetti vitutuksen mittarina jää myös hämäräksi. En näe kriteerivaliditeetin näkökulmasta vakuuttavana sitä, että eri kokeiden kysymykset korreloivat keskenään, jos kummankaan kokeen kysymykset/instrumentteja ei ole etabloitu vitutuksen mittareina. Cronbach alfan ongelmista reliabiliteettin/sisäisen konsistenssin indikaatorina löytyy paljon kirjallisuutta, joten sen käyttö on myös kyseenalainen (tai ainakin se olisi vaatinut erillistä perustelua).